maanantai 30. kesäkuuta 2014

Ohi on!

Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa on vuosi armeijassa takana 347 aamua meni niin nopeasti, että huh huh. Viimeiset päivät tuntuivat jotenkin niin unen omaisilta. Niin epätodellisilta. Tiistaina meillä oli Pioneerirykmentin lakkautus paraati. Mun tehtävänäni oli luovuttaa raivaajien viiri eteenpäin Karjalan prikaatille, jonne meidän aselaji nyt siirtyy.
Sit keskiviikkona palautettiin aseet ja oli kotiuttamisjuhla. Maanpuolustus naiset palkitsivat minut hyvin suoritetusta vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Kahviteltiin.
Torstai oli sit kaikista vaikein päivä tottakai. Päivä, jolloin piti hylätä kokonaan elämä, jota on elänyt täysipainoisesti vuoden. Rehellisesti sanottuna ei mulla oikeestaan ollut mitään muuta elämää kuin intti. Mitä nyt lomat olin kullan kanssa, mut siinä se. Noh saatiinhan me kokelaat olla hetki pidempään armeijan väreissä kun muut. Muiden lähtiessä palauttamaan jo varusteitaan meillä oli vielä ylennys tilaisuus ja tosiaan niin oudolta kun se kuulostaa musta tuli Vänrikki. Ei enää kokelas, tai oppilas. Vänrikki- reservin upseeri. Noh ei siitä tunteesta saanut hirveän kauaa nauttia. Kahvittelun jälkeen sit vaan siviilivaatteet päälle ja palauttamaan varusteet.
Poikien ilmeet oli hyvät kun näki mut hameessa. Yllätys yllätys mä olinkin nainen :D Aikaisemmin oon ollut vaan se valittava ämmä, joka käskee aina kaikkea tyhmää. En mitenkään missään muotoa nainen.

Epätodellisuutta kuvaa hyvin se, etten itkenyt sen päivän aikana kun ainoastaan kerran. Olin vaan niin iloinen kun kaikki oli niin hyvällä päällä. Sit kun meidän komppanian varapäällikkö viimeisellä hetkellä kun astuttiin ulos yksiköstä ja kohti reservin aurinkoa kysyi, ettenkö muka aio halata sitä ennen kuin lähden niin sit alkoi itku. Tää kaikki oli oikeesti tässä.

Vieläkin kotiin tullessani mietin, että minne mä oon oikein hukannut maiharini kun ne ei ole eteisessä odottamassa sitä päivää, jolloin taas on aika palata "lomilta" kasarmille, omaan tupaan ja omaan punkkaan. Mut tämä loma ei enää päätykkään. Intti oli kyl ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Eihän sitä vielä tiedä, mut ainakin näistä 20 vuodesta paras. Vaikka niin kovasti haluaisinkin takaisin, niin toisaalta odotan tulevaisuutta innolla. Meillä on kullan kanssa molemmilla opiskelupaikat Joensuussa ja yhteinen aivan ihanalla paikalla oleva kämppä, jota me mennään katsomaan ylihuomenna. Molemmille alustavasti puhutut työpaikat opiskelujen oheen... Kaikki kuulostaa niin hyvältä, et on suorastaan sääli jos en siellä viihdy. Toisaalta sit mun suunta oli mpkk tai joku muu homma puolustusvoimissa. En mä muutakaan tiedä mitä haluaisin tehdä. Noh elämä kuljettaa eteenpäin, ei se matkalle jätä. Joskus tie voi olla vaikeakulkuinen ehkä jopa lähes olemattomissa toisinaan leveä ja helppo kulkuinen. Silti se ei koskaan lakkaa olemasta <3


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Viimeisiä viedään

Taas vierähtänyt tovi viime postauksesta. Ollut niin paljon metsäharjoituksia ja lomilla ja kasarmilla ei yksin kertaisesti jaksa avata konetta. Mistäköhän sitä aloittaisi kertomisen. Olisiko loppusota hyvä?

Kaksi viikkoa taisteluharjoitusta. Ensin viikko ihan vaan omalla porukalla Pohjanmaalla harjoittelua "kovaa vetoa" varten. Ja sit yksi päivä kasarmilla siin välissä ja materiaalin pakkailua yms. ja sit suuntana Itä-Suomi ja loppusota, jossa meitä oli noin 1000 henkeä. Oli reserviläistä ja skapparia ja varusmiestä. Me ei valitettavasti päästy ihan hirveästi yhteistoimintaa suorittamaan, mut se mitä saatiin oli kyl huippua. Varsinkin miinakoulutus ihan oikeille siviilipalomiehille oli huippu varsinkin kun niitä oikeasti kiinnosti mitä me tehdään. Monia muita ei meidän toiminta juurikaan kiinnostanut ja tuntui, että meitä aliarvostettiin. Mut toisaalta ihanne tilannehan sodassa olis se, ettei meillä raivaajia ei tarvittais ollenkaan. Sitten kun paska iskee tuulettimeen (näin intti sanostoa käyttääkseni) ja tilanne perkelöityy, ei kukaan voi tehdä yhtään mitään, ennen kuin me ollaan paikalla ja saatu puhdistettua alueet. Harjoituksissa kukaan ei vaan halua, että heidän toimintansa keskeytyisi pariksikaan tunniksi. Ihan ymmärrettävää sekin.
 Onneksi päästiin paljon raivaamaan. Edelliset saapumiserät on kuulemma raivannut joku 3 kertaa koko viikon aikana, mut me saatiin harjoitella 2-3kertaa päivässä mielenkiintoissakin paikoissa. Harvemmin sitä pääsee ajamaan suljettua moottoritietä väärää kaistaa ja raivata siellä kohti auringonlaskua. Tai tekemään yhteistyötä palomiesten kanssa ja pelastaa "kemiantehdas". Maukasta!

Loppusodan jälkeen en sit oo muuta tehnytkään kun lomaillut ja alkuviikosta olin yhden päivän kasarmilla paraatiharjoittelun takia. Tosiaan meillä on tiistaina Keuruun päätösparaati. Surullista, et varuskunta oikeesti lakkaa täältä. Suomen yks nuorimmista varuskunnista ja se pitää sit lopettaa. Ei päästä Keuruulle edes kertaamaan sit joskus vaan suuntana on joku aivan muu.

En haluis lähteä. Vaikka voin rehellisesti sanoa, et tänä kuluneena vuonna on tapahtunut negatiivisimmat asiat mun elämässä, niin ehkä myöskin parhaat. Ainakin ikimuistoisimmat, jos ei muuta d:
Tuntuu, et elämältä lähtee pohja alta tän jälkeen. En tiedä mitä tehdä. Tähän asti oon tiennyt mitä haluan elämältä. Vaikka inttikin arvelutti alussa. Paljon. niin olin haaveillut siitä kumminkin melkein 10 vuotta. Nyt mä en tiedä oonko menossa edes oikeaan paikkaan opiskelemaan kun hylkäsin kauan haaveillun bilsan opiskelu paikan ja oon menossa metsätieteelliseen pelkän intuition pohjalta. Noin 2 viikon harkinnan jälkeen.

Toisaalta mun elämä vaikuttaa todella valoisalta. Kun torstaina kotiudun niin maanantaina alkavat jo työt ja Rautian kassalta mut saa bongattua seuraavan reilu kuukauden. Sen jälkeen ulkomaan matka (toivottavasti, sillä vieläkin odotellaan halpaa äkkilähtöä lämpöiseen) ja sit muutto Joensuuhun kullan kanssa. Tai en tiedä missä järjestyksessä kun maanantaina käydään kirjoittamassa vuokrasopimus ja avaimet käydään hakemassa jo 2.7. et missä välissä sit oikeesti muutetaan.
Ja ainakin pohjapiirustuksen perusteella meille on tulossa aivan huippu opiskelijaboxi. 62 neliöinen kaksio, jossa on iso keittiö ja parveke ja vaatehuone. Mitä muuta voi toivoa? Vähän matalampaa vuokraa tietysti, mut kaikkea ei voi saada ja jos kämppä ei niin unelma ole kun miltä vaikuttaa niin sit vaan yrittämään halvempaa.

Et sellaista mulle tällä kertaa. Ja ai niin parasta, mulla on taas lyhyet hiukset  <3 xoxo 

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kokelaan arkea

Tässä jo monta viikko miettinyt, et pitäs kirjoittaa. Mut ei ole mitään mistä kertoa arki rullaa samaan malliin kun aina ennenkin. Tänään sit tajusin, että enhän mä ole ees kertonut millaista mun arki täällä on. Se on varmaan muille ihan mielenkiintoista ja erilaista joten tässä tulee (:

Aamu alkaa normaalisti 5:45 kun apupäivystäjä laittaa sissivalon (=puolivalot) päälle, koputtaa oveen ja astuu sisälle "Hyvää huomenta rouvat kokelaat, rouva alikersantti! Laitanko radion päälle?" Kun apupäivystäjä on poistunut on vuorossa ylös nouseminen vaatteiden päälle pukeminen, punkan tekeminen ja hampaiden harjaus. 6:00 muu komppania sit heräilee ja 6:05 kokelaat kiertää tupien ovilla kyselemässä lähteekö joku TERVAKSELLE (= varuskunnan terveysasema) tai onko joku lomilla. Lisäksi harmittavan usein joutuu potkimaan poikia ylös punkasta, että ehtivät aamupalalle.

Sit onkin vuorossa minuuttien huutaminen aamupalalle. 10 minuutilla kerrotaan varustus. 5min pitää olla kaapit kiinni ja hiljaa. 2min istutaan jäkeillä ja jäkitetään (=istutaan ryhdikkäinä, kädet polvien päällä. Minuutilla tullaan jonoon tupien oville. Sit järjestytään pihalle kolmeen riviin ja suunnataan MuKeen (=muonituskeskus).

Jos ollaan koko päivä kasarmilla niin aamupäivä on koulutuksia. Nyt ollaan oltu kuukauden verran itse kurssilla niin ei ole tarvinnut koulutuksia pitää, mut yleensä kokelaat tai alikersantit pitää ne. 11.00 lounas jonka jälkeen lisää koulutuksia. 16.30 on vuorossa päivällinen ja sen jälkeen siivouspalvelu eli tuvat siivotaan siten, ettei mistään löydy pölyä mistään. Siis mies, joka on käynyt intin ei voi väittää, ettei osaa siivota. Vapaa-aika alkaa yleensä 18.00 ja kestää 21.00. Yleensä vapaa-ajalla käyn lenkillä tai puntilla tai sotkussa tai rötvään tuvassa.

Vapaa-ajan jälkeen on vuorossa iltavahvuuslaskenta ja sen jälkeen päivä onkin ohi. Et sellainen mun arki täällä. kello 22.00 kaikuu käytävillä huuto "KOMPPANIASSSA HILJAISUUS VALOT POIS, OVET KIINNI, MIEHET OMIIN PUNKKIINSA! HYVÄÄ YÖTÄ!!!"

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Mun elämä...


Tässä E-kauden kehittymissuunnitelmaa väsätessä on pitänyt miettiä miten oon johtajana kehittynyt niin AUK:ssa RUK:ssa ja nyt P-kaudella johtajana. Menin itse vähän syvällisemmäks ja rupesin miettimään miten oon muuttunut koko elämäni aikana tähän päivään – kohta kaksikymppiseksi naiseksi.

Pienenä olin todella sosiaalinen. Sen takia äiti joutui minut päiväkotiinkin laittamaan kun aina olisi kuulemma pitänyt olla kaveri ja jotain tekemistä, mutta koska oli kaksi nuorempaa siskoa joista toinen ihan vauva ei äidillä ymmärrettävästi siihen ollut aikaa. Vaikka väitetään, ettei päiväkodit tee lapsille hyvää niin itselläni ei ole asiasta mitään traumoja. Päinvastoin suurin osa lapsuuden parhaista muistoista on sieltä. Minua hyvin kuvaava ilmaisu oli reissuvihkoon kirjoitettu kommentti ”Komensi muita leikkiessä, kuitenkin sulassa sovussa.” Tiesin mitä tahdoin.

Kasvoin aika nopeasti esikoisen rooliin. Olin se vanhin, jonka piti aina tietää ja osata kaikki. Pitää huolta pienemmistä. Olla reilu ja huolehtivainen. Mutta toisaalta minuun myös luotettiin. Kun olin 10 meidät jätettiin ensimmäisen kerran illaksi kolmistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin tarpeeksi vanha huolehtimaan muista. Kuusi vuotta myöhemminkin kun porukat olivat reissussa olisi minun pitänyt jäädä kotiin vahtimaan pienempiä vaikka nuorinkin tällöin jo 13. 

Minusta kasvoi täydellisyyden tavoittelija. Muistan kun sain ensimmäisen kerran kokeesta 7 ½. Olin todella pettynyt. Muistan vieläkin kuinka itkien soitin isälle ja odotin hirveää läksytystä siitä kuinka en yrittänyt tarpeeksi. Pelko oli turha. Elämä jatkui sittenkin.

Yläaste oli kovaa kilpailua – kaikesta. Olin pahimmassa murrosiässä seiskalla, mutta ihme kyllä sain opiskeltua. Kiitos ala-asteen, joka oli antanut niin hyvät valmiudet, että riitti kun viimeisenä iltana kerran selaili koe alueen läpi niin pärjäsi kokeissa. Opettelin meikkaamaan (liikakin). Seurustelin. Kokeilin rajoja –alkoholi, tupakka. Tappelin vanhempien kanssa – lähes päivittäin. En pitänyt kotiintulo ajoista kiinni. Olin elämäni ainoan kerran kotiarestissa. Juuri ennen kasiluokan alkua, sitten sainkin tämän tapauksen huomion itseeni. Ehkä se johtui siitä, että olin ilman meikkiä tai siitä, että minulla ei ollutkaan kaveriporukkaani ympärilläni. Sain miehen tai pieni poikahan se vielä oli elämääni. Sen, jonka kanssa olen nyt kasvamassa aikuseksi (ehkä jonakin päivänä). Kulta rauhoitti minua ja pääsin pahimmasta murrosiästä. Lopetin tupakan polton. Mutta olin niin ihastunut, että menetin parhaan ystäväni, sillä yhtäkkiä minulle ei jäänytkään aikaa hänelle kun jokaisen vapaan hetken halusin olla kullan kanssa. Kun pahin alkuhuuma oli ohi oli jo liian myöhäsitä palauttaa välit kuntoon. En tiedä olisiko aika kuitenkin ajanut meidät erilleen, mutta silti harmittaa ja mietin sitä usein miten asiat olisivat jos välimme eivät olisi niin riitaisasti katkenneet. Hän kuitenkin jakoi kanssa koko ala-asteen ja pahimman murrosiän. Yläastetta varjostivat myös masennus ja syömishäiriö, jotka saivat minut jäämään taka-alalle. Sulautumaan massaan.

Lukiossa kaikki alkoi alusta. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin. Kulta ja kaikki kaverit olivatkin lähteneet muualle kouluun. Onneksi tätä ei kestänyt kauaa vaan meistä muutokseen paiskatuista ihmisistä muodostui 6 työn kopla joka kasvoi koko lukio ajan. Opin antamaan vähän periksi enään 7 ei ollut enää maailmanloppu kokeesta vaan vielä ihan hyvä suoritus. Varsinkin kielistä. Ylimääräistä aikaa ei kyllä ollut nimeksikään. Kävin töissä, harrastin, ohjasin sudenpentulaumaa, opiskelin. Kaikki vapaat hetket menivät joko kullalla tai kavereille. Kirjoitusten lähestyessä innostus opiskella hävisi. Ehkä se oli jonkinlaista loppuun palamista. Kirjoitukset menivät miten menivät. Onneksi se herätteli ja sain innostuksen opiskella takaisin pääsykokeisiin valmistautuessa. Pääsinhän sisään kaikkiin kouluihin minne hain paitsi sinne minne olisin eniten halunnut. Toisaalta olen tyytyväinen tähän tilanteeseen tulevana Metsätieteiden opiskelijana. Lukiossa jäin veilä enemmän taka-alalle. Mitä nyt oppilaskunnan puheenjohtajana kauden toimin, mutta luokan asioissa en juuri ollut tekemisissä.

Intissä on pitänyt taas oppia olemaan esillä. Olla se komentelija joka olin jo päiväkodissa. Tietää mitä tahtoo ja pitää siitä kiinni myös muiden edessä. Ja uskaltaa myös epäonnistua muiden edessä. Ei tarvitse olla paras ja onnistua. Lisäksi pitäisi oppia olemaan taas itsevarma. Luottaa itseensä. Antaa itsestään kaikki irti. Olla innostava ja hyvä esimerkki. Niin paljon kaikkea. Osan olen oppinut osan en. Ja tässä on kolmise kuukautta aikaa enää opetella. Kumpa rouva vänrikki omaisi sen saman varmuuden ja tahdon minkä pieni päiväkoti-ikäinen riiviö osasi.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Reservin aurinko häämöttää

Ollut reilu viikon haaveet tulevassa reservissä. Hirvee muuttokuume päällä kun kullan kanssa Joensuusta katseltu kämppää ja selvitelty erilaisia vaihtoehtoja. Astiat yms omassa kämpässä tarvittavat tavarat on ollut kyl pakattuna huoneen nurkassa jo kesästä asti, mut ei sitä sillon viel ajatellut ja nyt se tuntuu olevan jo niin lähellä. Eihän tj lukukaan enää ole kuin 124 eli ei juuri mitään verrattuna 347:aan, joita alussa oli. P-kausi kohta ohi (taas) ja sit enää E- ja J-kausi ja sit kesätöihin, jonka jälkeen aloittamaan oma (opiskelija)elämä toivottavasti avoliitossa. Kauheeta kun toi sana kuulostaa, siltä et olisin jotenkin vanha d:

  Noh ehkä mä oon vanha, kun eilen pikkusisko tanssi omat Wanhojen tanssinsa. Kaks vuotta mun jälkeen, mut silti tuntuu et justhan ne oli. Voisko joku pysäyttää tän ajan? Tai ainakin hidastaa? Noh ei tässä intti elämässä nyt niin suurta hohtoa ole, et kaikki päivät sais tuntua pidemmiltä, mut on tässä puolensa. Mitä nyt musta ei hirveesti tykätä, koska mulla on kuulema palautteen mukaan liian korkea ääni käskemään. Noh asialle itsehän hirveästi en voi. Tai sit pitää aloitaa tupakan poltto ja viskin juonti niin rupeen kuulostaan uskottavalta d: Noh toivottavasti ne oppii kuuntelemaan mun ääntä ja itsekin saan sitä työstettyä. Hmm.

Mitäs tässä olis tapahtunut viime postauksesta. Tuntuu, ettei mitään kun en ole saanut aikaseks kirjoittaakaan vaikka aikaa on ollut kun saadaan kaikki aina paljon nopeammin valmiiks kun kouluttajat olettaa.. Noh olihan noille mun pikku alokkailla vala. Et eivät ole enää mussukat alokkaita vaan pioneerejä. Tuli tosi haikee fiilis valassa. Siit on puol vuotta kun itse vannoin suojelevani tätä maata ja vala on saanut enemmän sisältöä ja merkitystä kuin silloin. Mitä olen valmis tekemään maamme puolesta? Näin johtoasemassa mun vastuulla on useammankin kuin yhden ihmisen henki. Mun ratkaisut vaikuttaa sodassa siihen et pääsevätkö kaikki turvallisesti takaisin kotiin vai jääkö koko porukka rintamalle. Vetää aina hiljaiseksi kun ajattelee...

Mut ei sitä tiedä pääsenkö ees rintamalle kun sota syttyy kun oon ymmärtänyt et, vaikka väitetäänkin et ollaan saman arvoisia ja samassa tehtävässä kuin miehet niin ei tule tapahtumaan, koska ei haluta ottaa sitä riskiä, et miehet rupeavat suojelemaan yksittäistä henkilöä ja näin vaarantavat koko joukkueen hengen, naiset eivät ainakaan etulinjaan pääse. Toisaalta ymmärrän pointin, mut sit rupeaa miettimään, et miks meille sit annetaan sama koulutus? Miks ei meitä suoraan kouluteta johonkin sellaiseen tehtävään mikä voitais suorittaa. Mä oon täällä kokeilemassa rajojani ja viettämässä välivuotta, mutta osaksi myös maanpuolustus tahdon vuoksi. Haluan auttaa omaa kansaani säilyttämään oman kulttuurinsa ja kielensä, jos sitä joku asein uhkaa. Olen valmis antamaan henkeni tarvittaessa sen puolesta. Miksi en saisi tehdä miehen työtä......

lauantai 1. helmikuuta 2014

Rouva Kokelas

Nyt sitä sit reilu viikonpäivät oltu kokelaana. Ollut aikamoista sopeutumista tottua taas Keuruun elämään ja oppia tuntemaan omat alokkaansa ja tajuta et tää on todella todella erilaista kuin vertaisjohtaminen. Vaikka nää on saman ikäisiä ja vanhempiakin et voi vaan antaa käskyä, että tee näin vaan sun pitää oikeesti kertoa miten ja millä tavalla ja tulla näyttämään ja valvoa.
Sekin on jännä huomata, että se mihin on tottunut pysyy kokoajan mielessä. Haminassa puhuttiin koko ajan et me Keuruulla sitä ja Keuruulla tätä ja nyt kun ollaan täällä niin me Haminassa sitä ja Haminassa tätä. Heh (:

Nyt kun on oikeesti kokelas on ruvennut pohtimaan mitä meidän kokelaat teki ja toimi. Ne tuntuivat niin yli-ihmisiltä kaikkine tietoineen ja taitoineen. Meidän pitäs olla samanlaisia? Vai ollaanko me jo alokkaitten silmissä? Ainakin oon vielä osannut vastata niiden kaikkiin kysymyksiin ja ainoat sekaannukset johtuneet muutoksista täällä Keuruulla sen 14 viikon aikana kun oltiin Haminassa kun johtoportaan ihmiset ovat vaihtuneet.

Hassua kyllä, vaikka johtajakoulutuksen pitänyt olla suunnilleen samanlaista täällä ja Haminassa huomaa eron (ainakin osan kohdalla) alikersantin ja kokelaan välillä, et meillä on valmiudet ja avaimet toimia paljon moniulotteisemmin kuin alikersanttien. Tai sit se on niille vaan sitä, et ne joutuu uudelleen tottumaan siihen, et on niitä ylempiarvoisia varusmiesjohtajia. Ja viel samaa saapumis erää. Mahdollisesti jopa tupakaveri ja nyt pitäs oppia ottamaan käskyjä siltä vastaan. Toisaalta on se outoa vaatia ja käskeä alikersantteja kun niiltä pitäs vaatia samalla tavalla kuin aloikkailta tosin kyl vaativimmissa tehtävissä ja osata ja viitsiä sanoa niille, jos homma ei vaan yksinkertaisesti toimi.

Mut pääsääntöisesti on tämä kokelaan elämä maistunut. Kyll mä tästä enemmän tykkään kuin mitä alikersantin hommista olisin. Parasta ehkä se, et kouluttajat kohtelee nyt paljon enemmän työtovereina kuin koulutettavina. Mun joukkueessa on samat kouluttajat, jotka koulutti mua p-kaudella niin on hauska huomata, et hyvät tyypit onkin oikeesti mahtavia kun ne tulee jutteleen ja heittään läppää niinku kaverille. Ehkä tähän vielä tottuu (;

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Viimeinen ilta upseerioppilaana

Huomenna sit sen aika koittais, et salmiakki saa kauan odotetun kaverinsa. Kauan odotettu? Vastahan me tänne tultiin. Jonnekin ovat nämä 14 viikkoa ilmeisesti hävinneet.
Noh olenko valmis astumaan huomenna kokelaan saappaisiin? Ennen tätä viikkoa uskoin siihen. Mulla oli hyviä johtajasuorituksia, sain paljon vertaisilta kehuja siitä kuinka oon kehittynyt tän kurssin aikana ja koin itsekin oppineeni paljon. Mutta tää viikko oppilasjohtajana on saanut taas pelkäämään, mitä oikein on edessä.
Mä oon menossa johtamaan joukkueellista suurin piirtein tän ikästä porukkaa ja nyt tuntuu, ettei mulla ole minkäänlaista auktoriteettiä näitä kohtaan ja saan osakseni (rakkaan tupakaverini kanssa) niin suurta vittuilua siitä, et ollaan naisia. Jos syy siihen, etten voi olla hyvä johtaja täällä on se, että olen nainen niin tulen olemaan todella pahasti kusessa. Tähän asti mä uskoin, ettei sillä olis väliä vaan sillä millainen oikeasti oot, mutta ainakin tällä hetkellä täällä Haminassa ei siltä näytä.
  Ehkä nappulat tuo mulle, jonkinlaista suojaa alokkaiden edessä. Tai jos niihin ei niin vahvasti (ainakaan suureen osaan) vaikuttaisi se, että on nainen.
Naisena armeijassa tuntuu siltä, että ei voi saada vakituista arvostusta niinku miehet. Meidän naisten on aina ansaittava se uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Todistettava, et ollaan yhtä hyviä kuin miehet. Ja miehet ovat sitä mieltä, että me ollaan etuoikeutettuja täällä armeijassa, koska meillä on omat vessat, omat suihkut, kaappeja käytössä enemmän kuin yksi, koska tuvassa asustaa vähemmän ihmisiä. Kouluttajat kohtelevat meitä kuulema paljon paremmin ja hellemmin. Ehkä myönnän, et meille osa puhuu paljon mukavammin, mutta eivätkö kaikki miehet puhu naiselle eritavalla kuin miehelle, vaikka odottaisivat samanlaisia tuloksia? Voin tietysti olla väärässä.
 Tai sit vaan kaikki täällä on gonahtanut siitä ilosta, että kohta päästään takaisin kotiyksikköihin. Paha sanoa kun molempia joukkueita johtaa tällä hetkellä nainen ja molemmilla on ongelmia. Hmp. On se niin vaikeeta.
 Mut ehkä mun pitäis tän kriisaamisen keskellä ajatella vaan mukavia noh mitäs viime kerrasta on tapahtunut...

Kurssijuhla tietenkin ensimmäisenä. Ei ehkä niin hienot bileet kun oli odottanut mut tykkäsin kyllä (: Ja kulta frakki päällä <3

Ei voi muuta sanoa. Ja yllättävän vähän mua ahdisti se, että muut naiset (lue avecit) sai olla ihanissa mekoissaan ja koruissaan. Mun wanhojentanssi mekko olis ollut kyl edukseen tuollakin. Mut sain mä sentään meikata ja laittaa rautaa korviin (: Esiintyjinä meillä oli Sanni ja Axl Smith et ei huonoja nekään. Se jäi harmittaan, et Sanni soitti niin paljon täysin vieraita biisejä näin radiorenkutus tasolla kuunnelleelle. Tai ei siinä ollut vikaa vaan siinä, et miksaukset ei oikein toiminut niin biisien sanoista ei saanut kunnolla selvää ja melodia hävisi basson alle niin, et kaikki kuulosti melkein samalta. Pitää joskus kuunnella sit jostain netin maailmasta kyseiset biisit niin voi sanoa niistä mielipiteensä. Mut juuh oli kyl todella mukavata ja ikimuistoiset olivat juhlat.                                                                                                 
Kurssijuhlan jälkeen lähdettiin sit ampumaleirille ja päästiin ihan oikeasti raivaamaan kovia tuotteita. Parasta (: Kerrankin tehä oikeesti sellaista jota tulis tekemään sodan aikana. Miettimään et minne laittaa panostus, kuinka iso ja minne. Ja nähtiin minkälaista jälkeä eri miinat yms tekee. Polvi vaan kipeytyi todella pahasti päivän aikana ja illalla sit oli pakko myöntyä ja mennä kenttäsairaanhoitajan puheille. Siinä sit toinen ampuma päivä VMTL ja sain puhuttua et saisin osallistua JOHAAN seuraavana iltana. Siinä sit kolmen vempan voimin purettiin 7 telttaa päivän aikana ja illalla takaisin kenttäsairaanhoitajan puheille kun polvi vaan paheni. 4x VMTL ja käsky mennä lääkärille kun JOHA ohi. Lääkäri ei sit löytänyt sieltä mitään vaikka otti röntgenet. 5xVMTL ja käsky Keuruulla mennä lääkäriltä kitiseen aikaa magneettikuvauksiin jos ei mene ohi tässä parissa viikossa ja nyt aika pahalta näyttää et Tervas jono kutsuu -.- Kiva jos siel oikeesti on jotain hajalla. Nooh toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
 
Mut 24 tunnin päästä tämä (vielä tuleva) kokelas näkee omat pienet alokkaansa ja palvelus saa taas aivan uuden käänteen (: Aamut vaan ovat katoava luonnonvara (tj 148)